Työllisyyttä hinnalla millä hyvänsä?

Antti Alaja
Kirjoittaja on Antti Alaja, joka toimii projektitutkijana ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiössä

Yhdysvaltojen talous on toipunut globaalista finanssikriisistä euroaluetta nopeammin. Yhdysvallat on monien yllätykseksi palannut kasvu-uralle vuodesta 2011 lähtien ja sen työttömyysaste on tällä hetkellä 5.5 prosentin luokkaa. Yhdysvaltojen talouden elpyminen on jyrkässä kontrastissa euroalueen taantuvan kehityksen kanssa. Euroalue koki toisen laman kiristävän talouspolitiikan seurauksena, työttömyysaste on jämähtänyt 11.4 prosenttiin ja tällekin vuodelle ennustetaan edelleen hidasta kasvua.

Euroalueen kehitys on tosin ollut jakautunutta. Kriitikoiden mukaan euro on hyödyttänyt etupäässä vientivetoista Saksaa, jossa työttömyys on laskenut alle Yhdysvaltojen tason. Monet näkevät Saksan työllisyysihmeen takana Gerhard Schröderin punavihreän hallituksen tarjontapuolen työmarkkinareformit. Samaan aikaan EU-maiden hätälainoja vastaanottaneissa ja niukkuuspolitiikkaa harjoittaneissa maissa, kuten Espanjassa tai Kreikassa, työikäisestä väestöstä noin neljännes on edelleen ilman palkkatyötä.

Suomi on kärsinyt 2007–2009 finanssikriisin alusta lähtien tuotantorakenteen murroksesta, joka on yhdessä kiristävän finanssipolitiikan kanssa johtanut merkittävään työttömyyden kasvuun. Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan Suomessa oli joulukuussa 363 300 työtöntä, mutta pitkästä lamasta ja taantumasta huolimatta työttömyys ei ole onneksi – ainakaan vielä – noussut 1990-luvun alun laman lukemiin. Kasvava työttömyyskään ei ole kuitenkaan saanut suuria puolueita kannattamaan elvytystä.

Ratkaisuja suomalaiseen työttömyysongelmaan on etsitty ennen kaikkea työmarkkinarakenteiden suunnasta. Suomessa vallitsee konsensus palkkamaltista, mutta keskustelussa esiintyy myös vaatimuksia työmarkkinoiden radikaalista ”joustavoittamisesta”. Monet väittävät, että hajautetumpi palkanmuodostus, työntekijöiden pidempi koeaika, heikompi irtisanomissuoja ja matalampi sekä lyhytkestoisempi työttömyysturva olisivat ratkaisuja Suomeen työllisyysongelmiin. Työmarkkinoiden joustavoittamisen malliksi nostetaan usein Yhdysvaltojen ja Saksan työmarkkinat.

Yhdysvaltojen ja Saksan kehityksessä on monia piirteitä, joista Suomessa pitäisi ottaa oppia. Yhdysvalloissa on harjoitettu euroaluetta pragmaattisempaa ja vastasyklisempää makrotalouspolitiikkaa. Keskuspankki FED otti käyttöön määrällisen helpottamisen ohjelmat ja Yhdysvaltojen liittovaltio teki pitkään euroalueen maita suurempia budjettialijäämiä. Saksassa on puolestaan harjoitettu määrätietoista elinkeinopolitiikkaa ja maassa ymmärrettiin, että kaiken teollisen tuotannon ei tarvitse siirtyä halvemman palkkatason maihin.

Puheenvuoroihin, joissa Yhdysvaltojen ja Saksan työmarkkinaratkaisut nostetaan Suomen tulevaisuuden suunnaksi, on kuitenkin syytä suhtautua kriittisesti. Ensinnäkin pienempien palkkaerojen maat kuten Pohjoismaiset naapurimme, Itävalta ja Hollanti ovat toistaiseksi pärjänneet työllisyysvertailuissa. Itse asiassa Euroopassa pienten palkkaerojen mallit ovat saavuttaneet korkeamman työllisyyden tason. Toiseksi Yhdysvaltojen ja Saksan ”työllisyysihmeiden” takaa voidaan löytää työelämän laadun dramaattinen heikentyminen, joka näkyy konkreettisesti palkkaköyhyyden ja epätyypillisten työsuhteiden kasvussa.

Otetaan esimerkiksi Saksan ns. Minijobit. Schröderin hallitus loi järjestelmän, jossa alle 450 euron kuukausipalkan osa-aikatyöstä kuukaudessa ei tarvitse juuri maksaa ansiotuloveroa, ja minijobien kohdalla myös työnantajamaksut ovat alennettuja. Työllisyyden edistämisen nimissä läpiviety uudistus loi työnantajille kannustimia pitää työntekijät pysyvästi pienipalkkaisissa, epävarmoissa, työsuhteissa. Saksassa oli vuonna 2012 arvioiden noin 7 miljoonaa minijobia, jotka kaunistelevat Saksan työttömyystilastoja.

Yhdysvalloissa pikaruokaketjujen työntekijöiden riippuvaisuus julkisen vallan tarjoamista ruokakupongeista taas on aloittanut keskustelun siitä, että pikaruokafirmat maksattavat huonot palkat ja työehdot valtiolla. Täten minimipalkan korottamisen on katsottu olevan suorastaan amerikkalaisen veronmaksajan etu.

Lähes kaikki poliitikot länsimaissa korostavat, että työllisyys on talouspolitiikan tärkein prioriteetti. Kuten Yhdysvaltojen ja Saksan esimerkit osoittavat, pelkkä kansantalouden tilinpidon kasvu- ja työllisyysmittarien tarkastelu ei kuitenkaan kerro koko totuutta talouden ja työelämän kehityksen suunnasta, eikä kaikki työllisyyden kasvu ei välttämättä heijastu yhteiskunnalliseksi vauraudeksi ja hyvinvoinniksi.

Onneksi matalapalkkasektorien ongelmiin on myös alettu reagoida ja edistyksellinen liikehdintä reilun kasvun ja kohtuupalkkaisten työpaikkojen puolesta on alkanut. Saksassa päätettiin ammattiliittojen ja sosialidemokraattien aloitteesta lakisääteisestä 8.5 euron minimipalkasta ja maailman suurin vähittäiskauppaketju Wal-Mart teki viime viikolla – poliittisen kampanjoinnin seurauksena – historiallisen päätöksen nostaa puolen miljoonan työntekijänsä tuntipalkkaa yli minimipalkkatason.

Suomessa pienipalkkaisten työntekijöiden asema ei ole heikentynyt yhtä korostetusti kuin monessa OECD-maassa, sillä ay-liike on onnistunut pitämään matalien ja korkeiden palkkojen erot suhteellisen pieninä. Työelämän epävarmuus on kuitenkin kasvanut meilläkin, joka näkyy kasvavan työttömyyden lisäksi määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamisissa, vuokratyösuhteissa ja nollatuntisopimuksissa. Erilaisia politiikkatoimia työelämän epävarmuutta ja eriarvoistumista vastaan tarvitaan myös Suomessa.

Operaatio vakiduunin uusi kansalaisaloite ajaa epäreilujen nollantuntisopimusten kieltämistä. Kansalaisaloitteen vastustajat käyttävät lakialoitetta vastaan samaa argumenttia kuin minimipalkan vastustajat muualla maailmassa: kielto veisi uudet työpaikat! Nollatuntisopimusten puolustajilta voi kuitenkin kysyä, lisääkö sellaisen työllisyyden kasvu, joka altistaa työntekijän jatkuvasti epävarmuudelle toimeentuloon riittävistä työtunneista, todella yhteiskunnan ja yksilöiden hyvinvointia.

--> --> --> -->